Tämä ei totisesti ollut miehen tehtävää, Varsinkin miehen, jonka olisi tarvinnut työn kautta hakea rauhaa ja tyydytystä itselleen, jonka elämän pelastava voima oli ainoastaan raskaan työn kautta löydettävissä.
Joku viikko sitten oli hän painunut omituiseen tylsyyden tilaan. Ei mikään liikuttanut häntä. Tunsi olevansa kuin kone, joka toimi kerran liikkeelle pantuna.
Mutta pohjalla jäytivät intohimot ja vaativat velkansa äänekkäämmin kuin muulloin.
Hän tunsi, että ellei voisi ponnistaa tylsyyden verhoa rikki, ei hänestä tulisi mitään.
Maa oli tästä hänet pelastanut. Eräänä yönä ei uni vaatinut velkaansa ja hän kuljeksi metsissä. Muutamasta järvenlahdelmasta löytyi perkkiö, pieni tupa sarkojen laidassa. Viljelys oli parhaimmassa kunnossa ja viljelijä oli valinnut kauneimman paikan perkkiölleen ja tuvalleen. Pelto oli äsken kynnetty ja multa tuoksui voimakkaasti. Hän otti sitä kouraansa ja veti ahneesti sen tuoksua henkeensä.
Viikkoja sammuksissa ollut kodin ja maan kaipaus heräsi polttavaksi ikäväksi ja ikävä toi uusiakin mielikuvia.
Hänellä olisi tuollainen pieni koti ja jossakin salomökissä tyttö, jota saisi ajatella omanaan.
Se oli alkuperäisen yksinkertainen kaipaus, mutta se sellaisenaan oli uutta. Siinä oli jotain hienoa ja värähtelevää kuin vasta auenneessa tuomen kukassa. Hän oli ennen sukuperintövaistonsa vuoksi ajatellut vain nuoren tytön ruumista. Nyt hän kaipasi nuoren tytön sielua. Puhdasta kuin vasta auennutta kukkaa.
Ja sitten seurasi tätä uutta sysäystä kysymys: ansaitsenkohan minä sellaista?
Se askarrutti aivoja monena yön hiljaisena hetkenä. Sen kautta hän olisi saanut ehkä kirouksen voitetuksi, mutta eihän hänen miehenä sopinut sitä vastaan ottaa lahjana. Hänen täytyisi ensin voittaa itsensä.