Hannes tyrkkäsi paria puuta menemään ja nojasi hakavarteen.
Työtoverit soimasivat häntä ja haukuskelivatkin. Ei hän sille mitään voinut, ettei toisten kanssa jaksanut remuta. Hänen täytyi tehdä tiliä itsensä kanssa melkein joka hetki.
Kylässä, jossa he olivat majailleet jo kolmisen viikkoa, oli muuan talo, jossa hän asui. Talossa oli nuori tyttö, hieman erilaisempi muita. Hannes oli huomannut, että tyttö oli katsellut häntä viime päivinä; Oli joskus iltasilla jäänyt piharakennuksen kuistille istumaan kuin odotellakseen Hannesta puhetoveriksi.
Hannes oli aikonutkin mennä eilisen päivän illalla, mutta jäänytkin istumaan tuvan portaille. Tyttö oli vihdoin mennyt pois ja hän oli tuntenut siitä pientä kipua.
Hannes koetti siinä rannalla seistessään, arvailla syytä miksi hän oli antanut tytön turhaan odottaa.
Tyttö oli kaunis, ehkä kahdenkymmenen iältään. Hän käytti pukuja, jotka toivat vielä enemmän esiin hänen nuoruutensa.
Oli merkillistä, että himo ei yllättänyt häntä katsellessaan tytön vartaloa ja liikkeitä. Mutta hän tunsi omituista pelkoa. Hän voisi ehkä tytön valloittaa, mutta voisiko hän vastata itsestään, etteivät hyväilyt synnyttäisi niin kiihkeätä himoa, että hän sortuisi alkamassaan taistelussa. Hänen olisi pitänyt oppia pitämään tytöstä, niin kuin unelmatytöstään, joka oli hänen mielikuviinsa eräänä yönä perkkiötä katsellessa ilmestynyt. Miksi hän ei voinut tästä tytöstä siten pitää?
Mikä oli syynä siihen? Oliko tytön olennossa jotain, vai hänen pohjimainen itsensäkö oli vielä niin perin muuttumaton?
Jos hänen unelmatyttönsä ilmestyisi hänelle ilmielävänä, pitäisikö hänen katkeruudella huomata pelkäävänsä samaa kuin talon tytönkin suhteen?
Eikö hän voisi milloinkaan oikein rakastaa, vapaasti ja himottomasti?