Isä oli silloin lyönyt häntä. Äiti oli tullut hätään ja saanut iskun käteensä ruoskasta.
Isä olikin lyönyt usein häntä. Joka vitsaa säästää, hän vihaa lastansa, oli hänen tapansa sanoa, eikä hän säästänytkään. Pihamaan laidassa kasvoi pihlaja ja siitä oli isä aina rouhaissut ruoskan. Oksat olivat vähitellen loppuneet ja pihlaja viimein kuivui kokonaan. Päätettyään rippikoulunsa, nosti hän pihlajan juurineen ylös ja istutti sijalle koivun, mutta sekin kuivui. Se oli kuin merkki hänen lapsuudestaan. Siitä ei versonut mitään kestävää.
Isä olikin juopotellut lakkaamatta ja kulkenut markkinoilta markkinoille. Äiti sai hoitaa taloa niin kauan kuin hän oli elossa.
Kun äiti kuoli, alkoivat ojanvarret kasvaa pajua ja vilja loppui jo keskellä talvea.
Talo sai muutenkin vähitellen ränsistyä. Kattoja paikkailtiin ja portaat saivat lahoa rauhassa. Isä vain viihtyi pullonsa seurassa.
Kerran hänkin oli äidin vielä eläessä maistanut isän pullosta. Se kirpaisi nielua, mutta jo seuraavana päivänä teki mieli mennä uudelleen maistamaan. Hän oli jo pääsemässä alkuun, kun äiti huomasi sen. Seurasi hirveä meteli isän kanssa ja sitten ei hän enää pulloja löytänytkään. Isä oli ne sulkenut visusti kaappiinsa.
Isällä oli vielä muitakin huonoja tapoja, joita hän koetti lapsena miettiä ja päästä niitten perille, vaan jotka vasta poikaijällä selvenivät hänelle.
Talossa oli aina joku nainen, jolle isä oli hyvin ystävällinen ja kävi hänen kanssaan verkonlaskussa ja milloin missäkin. Lapsen vaistolla hän koetti päästä asian perille ja nähdessään lievempiä kohtauksia, kiihtyi omituisesti. Ja sellaisen kiihtymyksen aikana täytyi hakea aina yksinäisyyttä. Päässä humisi oudosti ja suonet takoivat.
Vähitellen hän vaistosi isän suhteista jotain salaperäistä ja alkoi seurailla hänen retkiään. Joskus isä huomasi sen ja pihlaja menetti taas yhden oksistaan.
Hän koetti miettiä asiata ja kysyi jo äidiltäänkin, miksi isä lähtiessään jonkun naisen kanssa ei ottanut häntä mukaansa. Äiti kävi surullisen näköiseksi ja alkoi puhua muista asioista.