Äiti parka. Olisipa hän vielä elossa. Nyt ei hänen tarvitseisi enää kysellä äidiltä. Hän tiesi minkälainen isä oli. Isä puhui joskus siitä, valitellen itsekin menneitä päiviään. Syytti sukuperintöä. Sanoi isänsä olleen samanlaisen. Lapsiakin oli ollut joka kylässä hänellä.
Kevätyö oli hämärtynyt. Hannes istui vielä hakaveräjällä. Nyt hän nousi ja käveli rantaan, työnsi venheen vesille ja alkoi meloa. Saisipahan olla yksin ajatuksineen ja samalla kokea merrat lahdella.
Miten vähän olikaan iloisia muistoja lapsuudesta. Yksi joulu vain. Hän oli aina tahtonut että laitettaisiin joulukuusi, mutta isä piti sen joutavana eikä antanut laittaa.
Kerran sitten hän oli tullut joulunaattona kotiin markkinamatkaltaan päihtyneenä kuten tavallisesti. Joku nainen oli ollut hänen matkassaan ja paljon juomatavaroita. Isä oli ollut silloin melkeinpä kohtelias äidille ja omin käsin käynyt hakemassa joulukuusen. Kun hän meni kamariin, sitoi äiti siellä kynttilöitä kuuseen. Hän itki ilosta ja äidinkin posket kostuivat ja sormet vapisivat liikutuksesta hänen sitoessaan kuuseen kynttilöitä.
Sen jälkeen olivat taas joulutkin olleet surullisia ja ikäviä. Vasta isommaksi tultuaan oli hän laittanut kuusen ja isä oli tyytynyt vain hieman murahtelemaan.
— Mutta johan nyt!
Hannes naurahti itsekseen alakuloisesti ja meloi kiivaammin. Kun nyt jouluajatuksiin keskellä hempeintä kevättä. Mutta sehän oli yksi hänen lapsuutensa muistoista. Ja niistä kaikista kaunein.
Olipahan käynyt ahvenia mertoihin. Siinä venheen pohjalla ne päristelivät ja potkivat. Kohta pääsisi nuotalle ja rantakalaa keittämään.
Mutta talohan on tuomittu häviöön. Toisen työtä kai pitäisi työntyä tekemään. Vuosi takaperin oli hän pyytänyt isältään torpan paikkaa, mutta ukko vastusti: — Mitä sinä torpalla, onhan tässä talo. Kohta tämä minulta jää.
Se jääkin nyt, mutta vieraalle.