Hän oli aikonut pyytää velkojia odottamaan ja ottaa talo nimiinsä, mutta siitäkään ei tullut mitään. Naapurit taisivat vihata häntä sen vuoksi että oli Hakalan poika. Ja ainakin pilkkasivat takanapäin hänen edistysharrastuksilleen. Äidin perintöä oli hänessä lukuhalu. Hän olikin lukenut läpi paikkakunnan kirjaston, mutta siihen se jäi. Tuntui niin kuin olisi ollut jokin outo voima vetämässä aina muihin rientoihin. Salainen korttipeli kylän poikien kanssa viehätti. Ja öisin kyti povessa, väliin raivoavana tulena, isän perintö, kuluttava sukuviettielämä.
Venhe oli solunut ruohikkoon ja Hanneksen ajatukset kulkivat taas vuosi vuodelta takaperin lapsuuteen.
Kai se niin oli, että lapsuus vaikutti koko vastaiseen elämään. Miten vähän sitä ihmiset ajattelivatkaan. Kunhan lapset eivät tehneet kasvattajien silmien alla mitään sopimatonta, saivat he muulloin olla miten tahansa.
Niinkuin hänkin. Jos oli sukuperintö hänen taipumuksiensa määrääjänä, niin sopimaton seura oli sille antanut vain vauhtia. Äiti luuli varjelevansa lapsensa, pitämällä hänet pois kylän lasten parista, mutta kotona piikojen ja renkien piloja sai kuunnella vapaasti. Ja heidän elkeitään seurata.
Lapsuusajan muistot kulkivat edelleen kuvasarjoina hänen katseltavanaan. Mikä ihme olikin ne nyt saanut kaikki hereille.
Niinkuin olisi pitänyt lapsuudestaan käydä tilille. Eihän hän itse ollut syyllinen. Isän veri kierteli suonissa. Kaikille sama tottumus oli saanut hänen lapsuutensa synkäksi.
Hannes veti venheen maalle, keräsi kalat konttiin ja lähti verkkaisesti kävellen pihaan.
Talossa jo nukuttiin, renki vain oli vielä valveilla ja vaatteissaan.
Oli kai aikonut öitsimään.
— Onpahan ollut ahvenia, virkkoi Hanneksen konttiin kurkistaen. Saara käski keittovadin hellalta neuvomaan. Missä sinä niin kauan? Jaa, kalassa tosiaan.
— Ja mihin sinä aiot? kysyi Hannes.