— Miks'ei, jos vain voisi ymmärtää.
— Jos ainakin tahtoisi… ja minä — tyttö epäröi jatkaessaan — ainakin tahtoisin ymmärtää.
Hannes tunsi lämpenevänsä tytön ystävällisyydestä. Hänellehän ei usein ollut sitä tarjollakaan. Hän muisti, miten kotikylän parempiosaiset tyttäret olivat nakelleet niskojaan hänelle. Tuossa käveli hänen rinnallaan moninverroin komeampi tyttö ja tarjosi ystävyyttään, vaikka hän oli nyt kulkuri. Ehkäpä hänen tuleva onnensa kävelikin tuossa hiljaisena ja odottavana. Kunpa vain olisi uskaltanut tarttua kohtalon kultaiseen lankaan käsiksi.
Hannes oli puhunut tytölle. He olivat pääsemässä jo pihaan ja hän huomasi raikkaan punan tytön poskilla ja lämpimän ilmeen hänen silmissään. Ja vielä muutakin. Niinkuin tyttö olisi sanonut itselleen: Johan sen arvasin, ettei hän ole tavallinen tukkilainen.
Pihatiellä he erosivat ja Hannes meni saunaan.
Mitä minä lienen hänelle sanonutkaan, mietti hän tyytymättömänä itseensä. Maksoiko vaivan levitellä itsensä kokonaan näkyville vieraalle ihmiselle? Tyttö voisi siellä ehkä nyt naureksia hänelle ja ainakin ihmetellä hänen avomielisyyttään.
Mutta olihan tyttö niin kauniisti sanonut tahtovansa ymmärtää häntä. Ja sitten. Tarvitsiko hänen osoittaa itselleen heikkouttaan pelkäämällä tyttöä, joka oli kaunis ja miellyttävä?
Naurettava hupsu hän oli.
Hannes käveli saunatietä pihaan ja huomasi jo kaukana, että tyttö istui piharakennuksen rapuilla. Hänen pihaan ehdittyään sanoi tyttö jonkun ystävällisen sanan ja lisäsi:
— Tulkaa katsomaan minun uutta kangastan.