Hetkistä myöhemmin painoi Hannes hiljaa oven kiini ja niinkuin juopunut horjahti pihamaalle. Hän oli sulkenut tytön syliinsä ja puristanut kuin hulluna onnesta ja ikävästä, mutta vielä enemmän eräästä tunteesta, joka sai suonet hurjasti takomaan ja ajatukset sekomaan.
Minkä hän voi sille, että kaipasi rakkautta, jota oli ikänsä kaivannut? Mitäpä hän voi sille, että orpona elämän onnelle oli tavoittanut virvatulta kiinni.
Virvatulta. Niin, sitä se oli. Hänen olentonsa kipenöi vielä siitä tulesta. Tytön täyteläinen olento, sähköiset käsivarret, kuumat huulet, ne saivat taas hiljaa kyteneen tulen ilmiliekkiin.
Hannes parahti kuin haavoitettu päästyään ylisille, jossa oli hänen yksinäinen makuutilansa.
Hän tunsi rakastavansa tyttöä, mutta toisin kuin olisi tahtonut. Eikö hän voisi koskaan rakastaa oikein, rakastaa sielua, ihmistä, eikä ruumista.
Hannes puristi tyynyä syliinsä ja puri hammasta. Nyt ei hän tahtonut sortua, ei ainakaan tällä kertaa hirvittävän himonsa uhriksi. Hän kirosi itseään ja sukuaan ja tuskanhiki helmeili hänen otsallansa.
Voi, eikö mistään löytyisi pelastusta ja apua!
Hän oli varma siitä, että tyttö rakasti häntä niinkuin tyttö ensi kerran vain voi rakastaa. Tyttö oli sanonut sen ja hänen kirkkaissa silmissään oli ollut kyynelhuntuinen loiste.
— Nyt minä olen näin iloinen, että olen säilyttänyt itseni koskemattomana tätä suurta onneani varten, sinua varten, oli tyttö puhunut.
Hannes ajatteli tätä sydän veristäen. Se oli koskenut kipeästi häneen jo silloin kun tyttö sen sanoi. Nyt selvisi hänelle tytön sanojen johdosta, että häneltä oli onnenportti lyöty kiinni. Hän ei voisi tällaisena tyttöä omistaa, eikä hänen rakkauttaan.