Yön hetket kuluivat. Sairas veri vaati osaansa. Onneton mies taisteli vastaan kylmän hien putoillessa otsalta.
Hänen täytyi ulos. Hän ei jaksaisi muuten.
Sama oli ulkonakin. Heinäkuun yö oli raskas lämmöstä ja miljoonien solujen luomisinnosta.
Hannes tunsi selvästi, että jos hän nyt sortuisi, ei hän kehtaisi eikä voisi katsoa tyttöä enää kertaakaan silmiin. Ja sitä hän ei tahtonut. Vaikkapa hänen täytyisi jättää tyttö, hänen pitäisi saada katsoa rehellisesti tyttöä silmiin.
Muuten hän lähtisi kuin varas talosta.
Hannes kierteli polkuja talon vainiovieruksilla ja häpesi itseään. Että hänen täytyi näin taistella ja että himo ei ottanut haihtuakseen hänen verestään, ei suuren rakkaudenkaan tieltä.
Hannes päätti jo lähteä talosta ja kirjoittaa tytölle. Kun hän kokosi tavaroitaan, huomasi hän, että näin tulisi paljastaneeksi tytölle heikkoutensa ja sitä hän ei vielä ainakaan tahtonut.
Mutta hänen täytyi saada tavata ihmisiä, ketä vain ja aivan viipymättä.
Saada puhua jonkun kanssa, vaikkapa kuinkakin vähäpätöisiä sanoja.
Hannes muisti, että päällikkö oli pyytänyt häntä puhumaan silloin kun vain tahtoi ja oli ollut niin ystävällinen. Hän kuului joskus öillä valvovan, ehkäpä hän nytkin…
Hannes ei harkinnut pitemmältä oliko sopimatonta mennä herättämään toista keskiyöllä, hän meni ja koputti päällikön ovelle.