— Voihan olla niinkin, mutta siinä piilee myöskin se vaara, että minun lapseni ehkä saisivat maksaa kerran kalliisti sen, että itse en ole voittanut itseäni:
Mies sängynlaidalla katseli neuvottomana eteensä. Nuori mies oli ihmeellinen päätelmissään. Mistähän, sairaan suvun jälkeläinen, olikin saanut sellaisen varmuuden ja niin suuret vaatimukset itseään kohtaan.
— Mutta yleisten periaatteiden kannalta…
— Älä puhu sellaisista periaatteista, keskeytti Hannes. Minä kyllä tunnen ne. Nykyinen maailma, varsinkin tietoviisaat ja oppineet, nauraisivat minulle, mutta siksipä onkin koko yhteiskuntamme sairautta täynnä. Ei, minä en alistu yleisten katsantokantojen mukaiseksi. Minä en pyydä tyttöä omakseni ennen kuin voin olla itsestäni varma. Jos en voi rakastaa muuten, kuin että sukupuolitunne on ensi sijalla määräämässä, niin mieluummin kierrän kuin koira maailmalla sukukiroukseni painamana!
Mies silmäili edelleen neuvottomana Hannesta, joka seisoi ikkunan ääressä kasvot kalpeina katsellen nousevaa aurinkoa.
— Aiotko sitten jättää tytön? kysyi hän.
— En. Aion puhua hänelle ja jos hän odottaa minua, niin… ja sitten, hyvä ystävä, minä en voi olla päivääkään enää tukkilaisena. Se tappaa kaikki hyvät aikomukseni. Minun täytyy päästä sellaiseen työhön käsiksi, jossa voin ponnistaa. Kun pääsen kiinni maahan…
— Kyllä minä tuon hyvin ymmärrän, vaikka onkin vaikea luopua näin pian sinusta. Olisin voinut järjestää sinulle yhtiössä minkälaisen paikan tahansa. Voisin vieläkin, mutta et taida suostua?
— Sinä voisit toimittaa minut helpommille päiville, vaikka entinenkin toimeni on liian helppoa. Ei se käy päinsä. Hartiavoimaiseen työhön minun on päästävä.
— Mutta eihän tietääkseni sinulla ole mitään paikkaa tai muuta tiedossa, jäisit siksi aikaa, kun järjestelet.