Hannes pysyi päätöksessään ja kiittäen kaikesta poistui kohta huoneesta.
Aurinko oli jo noussut ja sen säteilyssä värähteli kasteinen maa.
Hannes jäi hetkiseksi istumaan pihamaan kivelle. Nyt hänen ei tarvinnut hävetä nousevaa aurinkoa. Hän oli voittanut yöllisen taistelun ja tunsi sanomatonta mielihyvää siitä.
Voisikohan se ehkä vastakin käydä näin helposti? Ja voisiko vielä jäädä toistaiseksi, kokeilemaan voimiaan?
Kyllä se kävisi mahdottomaksi.
Ja hänen täytyi päästä maahan kiinni. Eihän hän voisi kulkurina vaimoaankaan elättää.
Keventynein mielin nousi Hannes ylisille. Hänen ei tällä kertaa tarvinnut pelätä yksinäisyyttä.
Hetkisen valveilla ollen kuuli hän kellokkaan ammunnan tarhaveräjällä ja lypsäjien matalaa puhetta pihamaalta. Isäntä kuului käskevän miehiä kesantokynnökselle.
Ne onnelliset saavat askarrella maatyössä, mietti Hannes. Milloin se aika koittaa minulle?