Hannes seisoi joen sillalla, nojasi kaiteeseen ja odotti. Vaatemytty oli siinä hänen vieressään istuinlaudalla.
Talosta kuului ääniä. Kyntäjät siellä palasivat pelloilta ja karjaa huhuttiin kotiin. Alempana kuului joku pojista aloittavan laulun, mutta se katkesi vetelään ölinään. Kuumuus rasitti vesien partaallakin.
Nyt näkyi jo kellokas talon karjakujalla.— Missä lienee Hakalan vanha kellokas, tuli Hannes tahtomattaankin ajatelleeksi, vaikka tärkeämmät ajatukset olivatkin pyörineet hänen päässään.
Ajatukset viivähtivät nyt jo kokonaan kotitalossa ja palasivat hetkistä myöhemmin taloon, jonka hän oli nyt jättävä.
Kun olisi voinut jäädä, olisi ehkä piankin saanut ikävöimäänsä maata. Tyttö oli Jokivarren talossa ainoa perillinen ja isänsä oli vanha ja raihnainen. Talo olisi tarvinnut miehen, ja isäntä, hyväntahtoinen vanhus, oli pyytänytkin Hannesta apulaisekseen. Oliko ehkä huomannut, että tyttärensä viihtyi tarinoimassa hänen kanssaan.
Maata olisi ollut ja valmis asuntopaikka, vaan se täytyi jättää, sille ei voinut muuta.
Hannes oli katsellut taloa peltojensa ja koivujensa keskellä. Nyt sieltä tuli joku ja kääntyi maantielle.
Se on Lyyli, mitä minä voin sanoa hänelle, ajatteli Hannes.
Tyttö tuli ja nojasi hänkin kaiteeseen. Kellertävät, runsaat hiukset olivat auenneet ja tyttö oli solminnut ne hätäisesti niskaan. Sinisissä silmissä oli valtava, melkeinpä murheellinen ilme.
Poika tuskin uskalsi katsoa tyttöön. Hän kuuli sydämensä kovat, tuskaiset lyönnit.