— Sinä siis jätät minut, sanoi tyttö hiljaa.
— Enhän voi muutakaan tällä kertaa. Jos vain voit odottaa, niin minä tulen kerran, ehkäpä piankin luoksesi, puhui poika.
Hän oli äsken piharakennuksessa puhunut kaikki tytölle, joka oli vaieten kuunnellut, ripsien raossa kirkkaat pisarat. Tyttö oli tullut nyt vain häntä saattelemaan alkutaipaleelle.
— Kuulehan Lyyli, ethän ole nyreissäsi minulle, sanoi Hannes hetken kuluttua. Olisinhan tullut terveeksi sinun hellässä hoidossasi, mutta sukuvika ei olisi tullut sovitetuksi. Meille, tai oikeastaan minulle alkaa uusi kirkas tulevaisuus, kun työllä ja ponnistuksilla saan sovitetuksi sen, minkä vanhempani ovat rikkoneet.
— Mitenkäpä voisin sitä ollakaan, sanoi tyttö leikitellen irtaantuneella hiussuortuvallaan. Tiedänhän, että yhteisen onnemme puolesta niin teet kuin hyväksi näet.
He lähtivät kävelemään polkua, joka erosi maantieltä ja luikerteli männikkö- ja lehtotievojen poikki sydänmaille.
Keventääkseen tytön alakuloiseksi painunutta mieltä leikitteli Hannes:
— Tätä samaa polkua minä sitten tulen taas myttyineni, niinkuin kulkuri ainakin, pyytämään Jokivarren komeata tytärtä omakseni. Mitäs jos annettaisiinkin miehelle rukkaset?
— Ei ole annettu ennenkään eikä vielä vastakaan, naurahti Lyyli. Eikä Jokivarren tyttö ole komea. Kun et vain sattuisi komeampia siellä maailmalla löytämään.
— No, siitä ei puhuta. Jos sinä vain odotat, etkä kättä toiselle käppää.