Tyttö käveli siinä hänen vierellään niin vetävän verevänä. Yht'äkkiä heitti Hannes myttynsä menemään tielle ja sulki tytön syliinsä.
— Nyt hyvästi, oma tyttö! Sinä et saa tulla enää. Tiedät, että on vain vaikeampi minunkin erota. Odota, pian minä tulen.
Tyttö jäi siihen kyyneleisenä ja poika lähti reippaasti astumaan, heiluttaen vielä tien käänteessä kättään hyvästiksi.
Melkein kuin toinen koti oli jäänyt hänen jälkeensä. Ja enemmänkin.
Kirkassilmäinen, vaaleahiuksinen tyttö jäi häntä odottamaan.
Miehen astunta kumahteli kangaspolulla. Siinä oli jo päättäväisyyttä-ja ryhtiä. Ihme, että hän oli jo näinkin pitkälle voinut päästä itsekasvatuksessaan.
VIII.
Hannes makasi selällään pienen metsälammen rantakalliolla, vaatemytty päänsä alla. Yksinäiset metsälinnut olivat jo vaienneet ja hiljaisuutta rikkoi vain silloin tällöin ahvenen pulahdus kaislikossa.
Kallio oli lämmin ja siinä oli mukava levähtää. Ajatuksilta, painavilta ja kiusaavilta, sai siinä metsälammen rannalla ihmeellisen rauhan.
Mikä oli saanut ne kaikki karkkoamaan? Jos ajatus pyörähti jälelle jääneessä, tytössä ja talossa, voi se viipymättä siirtyä mihin vain, hiljaiseen lammin rantametsään, auerhämyiselle taivaalle, vanhaan kotitaloon ja tuntemattomaan tulevaisuuteen, mutta mikään niistä ei kiinnittänyt. Salolammen luonto kokonaisuudessaan tuntui pitävän kuin kaikkea yllä.
Nuori haapa lipatti siinä melkein korvan juuressa. Salama välähti läntisellä taivaalla ja ahven pulahti ruohikossa, jalan juuressa. Sitten ei taas kuulunut muuta kuin sammalen ritinä hengityksestä liikkuvain hartiain alla.