Ihana erämaan rauha. Kukapa sen suuruutta tajusi muut kuin saloseudun yksinäinen asukas.
Ei hänkään ollut sitä ennen tällaiseksi huomannut. Oliko tässä erikoisempaa kuin muulloinkaan jonkun saloseudun rauhaan pysähtyessä, taisi olla vain ero siinä, että hän voi nyt kaikkea paremmin tajuta, ottaa vaikutteita vastaan.
Hän olikin ehkä päässyt jo jonkun verran nousemaan entisyydestään.
Eiköhän sittenkin luonnon alkuperäinen asutus ollut kaikista kaunein. Kun vaan asujalla oli puuttumaton ravinto. Tällä hetkellä hän, kulkuri ja sukukirojen alainen, ei olisi kalliolevähdyspaikkaansa vaihtanut suurkaupungin miljoonapalatsiin. Täältä löysi elämän terveenä ja koruttomana, mutta palatsien nurkissa viihtyi kuolema.
Mikä risahti?
Hannes nousi katsomaan. Jänö oli puikkinut rantaan ja lipoi vettä kivenkolosta. Eipä näyttänyt pelkäävän. Rauhallisena painui asuntopaikoilleen niinkuin olisi nähnyt vertaisensa.
Pilvi lännellä oli kasvanut ja salama leimahti jossain kauempana.
Hannes painui jälleen sammalvuoteelleen ja jäi silmät kiinni miettimään.
Uni tuli tällä kertaa rauhallisena ja virkistävänä. Ihana saloseudun rauha kosketti suojelevalla kädellään nukkujaa.
IX.
Suuren konepajan valssit ja puristimet jyskyivät, rakennukset tärisivät ja sulatusuuneissa hehkui lakkaamaton tuli. Miehet heiluivat koneellisesti, hikisinä ja tylsin ilmein. Työn iloa ei näkynyt yhdenkään kasvoilla.