Eräässä hieman syrjemmällä sijaitsevassa pajassa takoi Hannes kuumeisesti. Pari miestä hääri hänen ympärillään, mutta hänen ajatuksensa näyttivät pysyvän kokonaan työssä, jota hän suoritti.
Hannes oli työpaikkaa etsiessään asettunut väliaikaisesti suuren konepajan töihin. Työ ei ollutkaan hänelle aivan outoa. Kotonaan Hakalassa oli hän suoritellut talossa tarvittavat sepän työt, ja takonut joskus naapureillekin.
Uutterana miehenä hän sai pian tehtaassa omintakeiset tehtävänsä ja se sai hänet toistaiseksi jäämään. Johtavan insinöörin huomiota oli kohta kiinnittänyt miehen erikoinen reippaus, jolla hän kävi käsiksi työhönsä. Ja kun häneltä oudoinkin työ kävi kohta helposti ja hän ymmärsi piirustuksia, sai hän pian paikan malliseppänä.
Hannesta oli ensi alussa kammottanut tehdastyö. Edeltäpäin hän ei ikinä olisi uskonut voivansa työskennellä tehtaassa. Toisen maatyöhön hän ei tahtonut ryhtyä ja omaa maata, ei edes torpan paikkaa, ollut hänen laiselleen kuljeksijalle saatavissa. Kukapa tiesi hänen hyvistä pyrkimyksistään.
Tehtaaseen tultuaan huomasi hän koneiden ja valssien ryskeessä jotain omituisesti tenhovaa. Aivan kuin olisi voinut sukukironsa asettaa väkivasaran alle ja nähdä miten ne murskautuivat. Jokainen koneiden tärähdys ja vasaran isku jäykisti hänen jänteitään ja hän tunsi, että hänen oli jäätävä, koskapa hän näin pääsi työhön, johon sai iskeä koko tarmollaan ja jossa sai jännittää kaikki voimansa. Lyyli, jolle hän oli kohta ilmoittanut uudesta työalastaan, ei ollut siihen tyytyväinen. »Olisit koettanut päästä maahan käsiksi, sitähän sinä kaipasit», oli hän kirjoittanut.
Ehkäpä tyttö ei ymmärtänyt, että hänelle oli juuri tällainen sopivata toistaiseksi. Mitä enemmän vietit painoivat häntä, sitä rajummin sai hän työskennellä ja tappaa niitä. Hän nautti melkein siitä, että sai rääkätä ruumistaan.
Lyylille hän kirjoitti tästä.
»— — — Koneiden ryskeessä on jotain, joka tenhoaa minut. Se on minulle työn laulua ja vielä paljon enemmän. Minä käyn lakkaamatonta taistelua paheeni kanssa ja väkivasaroista on tullut kuin auttavia ystäviä minulle. Yön hetkinä, kun pahat ajatukset ajavat minua takaa, menen minä näiden ystävieni luokse ja tunnen silloin aina heiltä saavani apua taistelussani. En millään hinnalla voisi silloin väkivaltaisesti uhrata elämännesteitä.
Mutta sittenkin. Miksi minä en saa tätä voimain mittelyä suorittaa maatyössä, omassa työssä? Tämä ajatuskin minua usein kiusaa. Siellä luonasi olisin saanut tarttua maahan ja olla luonnon terveitten voimien kanssa tekemisissä, mutta enhän voinut. Minä tahdoin tutkia, onko minussa yhtään miehuutta, ja ilman sitä tietoa en olisi koskaan voinut pyytää sinua kokonaan omakseni. Nyt tiedän, että kerran voin, ehkä piankin. Odota sitä ja kun tulee uusi kevät ja lehti puhkee puuhun, tulen varmasti silloin minäkin uutena miehenä luoksesi.»
Hanneksen työvauhtia ihmeteltiin kohta suuren tehdasalueen joka kolkassa. Työnjohtajat olivat mielissään saatuaan miehen, jonka työtehosta voivat huomauttaa toisille.