Mutta kun ei ole omaa maata. Sepä se on.
Kun olisi perintömaa käsissä, aivan omituisena.
* * * * *
Kuukaudet vierähtelivät. Talvi oli mennyt Hannekselta kuin huomaamatta ohitse.
Lyyli kirjoitti harvoin. Viimeiset kirjeet tuntuivat omituisen kalseilta. Tyttö tuntui epäilevän hänen taistelunsa todenperäisyyttä.
— Sinä vain kiusaat itseäsi ja minua, kirjoitti hän. Tulisit pian. Minä en jaksa kauan odottaa.
Mutta jos kerran hän jaksoi, niin miksei tyttökin. Olihan hän kokonaan toisessa asemassa kuin mies, joka ponnisteli tulevan polven elämää silmällä pitäen.
Ja Hannes kirjoitti: Odota. Minä tulen ja silloin voin tarjota menneistä ajoista vapaan käden, miehen käden, joka tietää ohjata oikeaan suuntaan nuorena särkyneen elämänsä.
Hän jäi odottamaan vastausta, mutta se viipyi kovin kauan. Työinnossaan ei Hannes sitä huomannutkaan. Hän oli keksinyt eräänlaisen turpeenhienontajan ja pyytänyt lupaa insinööriltä pannakseen sen kokoon. Insinöörit pyysivät piirustuksia nähtäväkseen, mutta niitä ei ollut hänellä. Selitettyään suunnitelmaansa sai hän kaksi miestä käytettäväkseen ja työtarpeet. Kaikki sillä ehdolla, että keksintö luovutetaan tehtaalle.
Nyt hän työskenteli entistä kuumeisemmin, ja huomasi päivä päivältä pääsevänsä lujemmalle pohjalle.