Hänen lujaksi muodostuneelle luonteelleen oli tällainen välitila sietämätön. Hänen ruumiinsa oli tottunut raskaaseen työhön ja nyt — kävellä toimettomana.
Kuljeksiessaan oli Hannes yöpynyt muutamaan taloon tien varrella. Se oli hyvin hoidettu, vauras talo. Pihaveräjästä sisään astuessaan syöpyi heti sen ulkomuoto hänen aistimuksiinsa kuin maisemapiirteet valokuvalevyyn. Talon hengestäkin oli hän selvillä heti tullessaan puhtaalle pihamaalle. Portaat olivat kunnossa ja alempana karjakartanolla ajokalut järjestyksessä; pirttirakennus punamaalissa ja karjakartano uusi ja valoisalta näyttävä.
Hannes astui pirttiin. Hänen silmissään oli vielä ulkopuolinen kuva talosta: sileät pellot, lantakasat rivissä saroilla, aitat, vajat ja pihamaa. Ja istuessaan penkille tunsi hän olevansa nyt kulkuri ja irtolainen enemmän kuin koskaan ennen.
Hän sai luvan yöpyä ja isäntä kyseli yhtä ja toista.
— Vai tehtaasta… ei tainnut työ maittaa … onhan sitä kulkevata kaikenlaista. Eilen tästä kans' kulki yks' sälli…
Hannesta pisti ukon puhuttelu. Vai kulki eilen yks' sälli. Ja nyt tuli toinen. Ei sopinut kuva talosta isännän kanssa yhteen. Semmoinen oman arvonsa tunteva turilas. Tuuheiden kulmien alta tuikki pienet kiiluvat kissan silmät.
Kukahan oli tehnyt ihmisistä kiertolaisia ja sällejä?
Hannes ei kehdannut ukolle aukoilla elämänsä kirjaa. Tunteettomalle ja omahyväiselle jäärälle.
Tulevan yön nukkui hän tuvan penkillä. Talon hoikka, kärsivän näköinen tyttö olisi vienyt hänet vieraspuolelle, mutta emäntä kuului hänelle karjasevan.
— Hyh… vai sälliä sinä oikein kamariin… hyvä kun saa penkilläkin maata.