Verenpisara keskeytti ja kaappi pidätti henkeään. — Jatka, pyysi hän.
»Sitten minä en nähnyt mitä tapahtui, mutta tyttö oli aamulla kalpea, eikä voinut nostaa katsettaan. Ruusu oli myöskin yöllä kuihtunut. Sen kukat ja lehdet riippuivat hervottomina.»
— Entä sitten? uteli kello, joka tiesi kaiken, mutta antoi kukkasen kertoa.
»Sitten mies on käynyt usein talossa ja tytöllä on nyt verenpisara hoidettavana, mutta sen kukkien ummut eivät aukea. Ne haparoivat kuin sokeat aurinkoa etsien.»
Hannes karisti unen rippeet, nousi ketterästi, mutta jäi pää käsien varaan penkille istumaan. Kello kävi edelleen ja verenpisara ikkunalla näytti katselevan hyvin kauas.
Hannes oli luullut kaiken jo sammuneen, mikä koski Jokivarren tyttöä, mutta se oli vain uinunut piilossa herätäkseen sopivassa tilassa esiin. Siinä penkillä istuessaan hän tunsi, miten voimakkaat mielenliikutuksen laineet kantoivat häntä.
Hannes ähkäisi tuskasta, nousi ja nojasi ikkunaan, ulos katsellen.
Siellä oli jo valoisaa ja keväinen taivas kaareili lämpimän sinisenä.
Hanneksen oli vaikea pysytellä paikoillaan. Hänen olisi pitänyt lähteä heti, mutta talossa vielä nukuttiin. Isäntä tuli kumminkin tuvassa käymään ja Hannes sanoi lähtevänsä ja maksoi olostaan sillä tavalla, että isäntä jäi älyttömänä seisomaan.
— Eihän näin paljoa.
— Ei ole liiaksi. Sällitkin joskus ovat ihmisiä.