Hannes tunsi hiljaista hyväämieltä astuessaan ulos kantaville hangille, vaikka äsken herännyt mieliala jatkui. Oikaistessaan yli pellon katsoi hän vielä taloa jälellään. Sinne oli jäänyt pienen pieni murto-osa hänen elämästään. Kukkanen loisti ikkunalla. Sen tarina tuli mieleen eikä hän nyt voinut ajatella muuta kuin Lyyliä. Kaikki muu häipyi pois sen ajatuksen tieltä, lähtö kotoa, oleskelu tehtaassa jo pitkälliseksi käynyt taistelunsa.
* * * * *
Hannes istui kaatuneen hongan tyvellä muutaman metsäaukeaman laidassa ja katseli auringon nousua. Metsä heräsi. Lintujen kiihkeätä riemua kuuli joka puolelta.
Unensekainen kaukainen sanoma tuli mieleen.
Pitäisikö jättää Jokivarteen menemättä? Olisi ehkä helpompi unohtaa kaikki, mutta mieli teki nähdä tyttöä vielä kerran ja taloa. Saisi nähdä haparoivatko tytön kukkasessa aukeamattomat ummut kuin sokeat päivää kohti. Tyttö ei ehkä ollutkaan onnellinen toisen kanssa.
Sieltä se jo näkyi Jokivarren talo. Hannes tunsi polviensa horjahtavan. Tuossa oli silta ja tuolla rannalla taisi näkyä sama kivi, jolla hän oli istunut silloin kun tyttö ensi kerran häntä puhutteli. Tuolla ylempänä kätki metsä muuanta salaisuutta. Siellä oli hän sanonut tytölle hyvästit ja polun käänteessä vielä viitannut kädellään viimeiseksi kyyneleiselle tytölle.
Hannes astui päättävästi pihaan ja meni tuttuun tupaan. Siellä oli vain
Lyyli yksin karsinaikkunan luona.
Hannes kuuli äänensä tulevan kuin maan alta sanoessaan päivää. Tyttö tunsi äänen ja kääntyi nopeasti.
Punastuipas, ajatteli Hannes.
Tyttö otti muutaman askelen tulijaa kohti, seisahti, tuli sitten jo reippaasti ojentaen kätensä. Katse kohosi poikaan, mutta painui jälleen alas. Nopeana väläyksenä oli tytöllä tunne, että Hannes siinä hänen edessään oli nyt eräässä suhteessa monin verroin ylempänä häntä. Ajatusvälähdyksen jatkona oli talkooyö ja tyttö punastui yhä enemmän.