Mitä Hannes tunsi pitäessään aivan pienen hetkisen tytön kättä omassaan?
Tyttö oli sama kuin ennenkin. Vartalo, suu, silmät ja hiukset. Hymy oli vain uutta, se oli arkaa ja siinä oli kuin pieni surun piirre. Mutta kuitenkaan tyttö ei ollut sama. Hannes tunsi sen ensi hetkestä ja melkein hätkähti. Hän oli kuvitellut kokonaan toisenlaiseksi tapaamisen ensihetkiä.
— Nyt minä tulin, sanoi Hannes.
— Niin.
Tyttö katseli maahan, osaamatta muuta sanoa.
Hanneksesta tuntui tuokio tuskalliselta. Emännän tulo keittiöstä tupaan vapautti.
— Kas, Hanneshan se… vieläpähän muistitte.
Hannes istui penkille ja tyttö pyörähti keittiöön.
— Tulin kävelleeksi, sanoi Hannes jotain sanoakseen, ja antoi katseensa kierrellä tuvan tutuissa esineissä. Katse pysähtyi karsinaikkunalle. Mitä? Siellä oli verenpisara ja sen kukkanuput olivat kuivuneet. Hannes tunsi niin hämmästyvänsä, ettei huomannut isännän tupaan tuloa eikä kokonaan hänen lausettaan.
— … näille maille.