— Tulinhan.
— Sieltäkö kotopuolesta vai sinne matkalla?
— En minä sieltä, enkä juuri matkalla sinnekään.
Isäntä ei oikein osannut jatkaa keskustelua ja jonkun sanan sanottuaan ilmoista pyörähti ulos.
Emäntä vei kahvipannun kyökin hellalle ja puheli siinä lomassa. Hän taisi tietää Hanneksen ja tytön väliset asiat ja näytti olevan siitä kuin kiusaantunut ja hämilläänkin. Koetti tapailla lämmintä äänensävyä ja pyyteli Hannesta kamariin.
Hannes seuraili emäntää huoneitten läpi vastenmielisesti. Tupa olisi ollut kuin sen hetken ajatusten keskustana. Tuvassa oli Hannes viime kesänä nähnyt Lyylin useimmiten liikkuvan askareissaan.
Emäntä sulki kamarin oven hänen jälkeensä. Se oli Lyylin kamari ja siellä tuoksahti puhtaalta vaatteelta. Lyyli seisoi pöydän ääressä ja pyysi Hannesta istumaan.
Istuessaan uunin kupeelle näki Hannes tytön vain syrjästä. Tyttö kääntyi ja koetti hymyillä, mutta tuli jälleen totiseksi.
— Sinä olet varmaankin vihainen minulle, sanoi hän. Eikä suottakaan.
Miksi et tullut ennemmin?
— Minä en voinut-. Tiedäthän sen.