Tuossa oli siis riistäjän poika, ainoa Hautalassa. Hannes ei voinut mitään, että tunsi kylmiä väreitä hänen läheisyydessään.
— Onkin isäsi sairastellut viime aikoina. Taitaa pian loppu lähennellä…
— Taitaapa, taitaa… taisit olla menossa maitasi katselemaan, virkkoi
Hannes kylmästi.
— Eipä minulle niin erikoista… aisapuita olisi pitänyt, mutta minä voinkin tulla mukaasi.
Metsätiellä oli vähän vaikea kävellä rinnakkain ja Hannes jäi askeleen jälemmäksi.
— Minulta se isä kuoli, kuului Olli sanovan. Et taida tietääkään.
— Kuoli? Isäsi! Ja milloinka? En ole kuullut.
— Johan siitä on pian kolmisen kuukautta. Pääsiäisenä olivat hautajaiset.
Hanneksesta oli tieto kummallinen. Mies täysissä voimissa ja tietysti viimeiseen asti halukas kokoomaan maallista tavaraa. Sai jättää kaikki.
He kulkivat hetkisen vaieten. Hannes mietti, että nyt on pojalla kaksi taloa, vaikka ei kykene viljelemään kunnollisesti yhtäkään.