Hannes ei voinut aivan heti kääntää hänestä ajatuksiaan toisaalle.
Sillä oli hiuksetkin kuin kultaa.
Mutta mitäpä nyt siitä. Oli mentävä pelloille.
Taloon oli jäänyt entiset hevoset eri kaupassa ja Hanneksen vanha ajokas oli vielä säilynyt ajokunnossa. Hannes kävi suitsimassa sen haasta ja meni kynnökselle.
Astuessaan auran jälessä mietti Hannes viime päivien menoa. Oli tapahtunut paljon kahdessa päivässä. Hän oli saanut perintömaansa, oman kotinsa kuin ihmeen kautta. Ja sitten oli talossa tyttö, josta hän tunsi ensi näkemältä pitävänsä.
Vaikka eihän Liisa tietysti ollutkaan talossa sitä varten, että hänen pitäisi tyttöä omakseen katsella. Kukaan ei taas kieltäisi katselemastakaan.
Liisa oli ollut kiltti jo pienenä tyttönä ja näytti suorittavan nytkin hyvin tehtävänsä.
Hän oli ehtinyt mietteissään jo toiselle sarkapalstalle. Aura tuntui kuin värisevän työntyessään maahan. Hän painoi sitä syvemmälle. Tämä oli toista kuin tehtaassa rehkiminen ja sitten kaikkein alkuperäisintä ja ihaninta työtä. Miksi tätä halveksittiin? Miksi talojen pojat ja tyttäret olivat kansoittaneet kaupunkeja ja tehdasalueita?
Yhteiskunta taisi sittenkin olla suuria parannuksia vailla. Elettiin ehkä murrosajan kynnyksellä. Maatyö ja vähäväkisen luokan maasta eläminen oli joutunut huonoon huutoon. Jos oli tätä luokkaa kohtaan vaatimuksia, täytyisi olla samalla velvollisuuksiakin. Olojen pakottamana oli kovin monen täytynyt jättää perkkiönsä ja lähteä kaupunkiin tai tehtaaseen.
Se oli taas häpeä, että maataomistavan luokan pojat ja tyttäret unohtivat ihanimman ja kunniakkaimman: maatyön. Hän ei huomannutkaan, että ilta oli käsissä, ennen kuin näki miesten riisuvan hevosiaan.
Hänen taluttaessaan hevosta pihan poikki hakaan kulki Liisa siinä hänen edellään maitohuoneeseen. Käänsi päänsä ja hymyili jo kuin tuttavalle.