Hannes olisi tahtonut tietää, oliko kukaan onnellisempi kuin hän päivätyön päätyttyä omalla pihallaan.
XV.
Heinäkuu oli tullut kuin huomaamatta. Hannes ajeli kirkonkylästä.
Maantie muuttui huonoksi ja kuoppaiseksi, kun kylätielle käännyttiin.
Siinä oli tienvarressa kylä siellä, toinen täällä. Muutamien ulkoasu oli ränsistynyt ja näiden omistajilla oli asiatkin huonosti. Kunnan pankki ja paremmin asutut naapurit olivat saamamiehinä. Omistajat kävelivät askareissaan velttoina ja allapäin.
He eivät ole oppineet tekemään työtä, ja siinä koko juttu, mietti Hannes ohi ajellessaan. He eivät ymmärrä, että työllä voidaan pelastaa kaikki. Ei ainoastaan kannattavat ja huonosti tuottavat vainiot, vaan myöskin ihminen.
Hannes muisteli menneisyyttään. Työ oli ollut joskus sangen vaikeata suorittaa. Se tuli tehdyksi hutiloimalla, mutta se ei antanut tyydytystä. Kaipasi huveja ja muuta semmoista.
Ja niin seurasi onnettomat harha-askeleet. Joskus oli saanut työstä jonkunlaista nautintoa, mutta se särkyi, kun sairas veri vaati rikosta jatkamaan.
Kuin ihmeen kautta oli hän pelastunut.
Entinen sukutalo nousi nyt kuin tuhkasta. Vieläkin oli paljon voitettavana, vaan kaikki oli leikkiä entisyyteen verraten.
Kylällä juoruiltiin hänestä kaikenlaista. Kansaparka ravitsi itseään ja naapureitaan juoruilla. Ja oli vanha tapa, että ei ennusteltu hyvää pojalle, jonka isä oli tehnyt haaksirikon, tai ottanut vain harha-askeleitakin.