Hänkin oli saanut juoruista runsaan osansa. Jotkut sattuivat niistä kipeästi, mutta työssä löysi rauhallisen mielen.
Äskettäin oli hän yrittänyt tehdä jotain kylän edistyspyrintöjen herättämiseksi. Kylässä oli ollut ennen nuorisoseura, mutta se oli vuoden elettyään jäänyt siihen. Hannes oli esittänyt kylän nuorille, että pantaisiin seura pystyyn uudelleen.
Siitäkös syntyi elämä! Muutamat nauroivat vasten naamaa ja kylän kellot soittivat suutaan.
— Vai rupeisi tämä Eeron poika nuorisoseuraa puuhaamaan, mukamas…
Mikähän se on olevinaan. Kaikki tässä!
— Saisi tyttöjen kanssa siellä puuhata ja halailla niitä. On sillä isänsä metkut.
— Kunhan se äityy nyt siinä, niin rupeaa vielä papiksi!
Nämä puheet oli Hannes saanut kuulla kerran kylällä käydessään. Joku isäntämieskin oli naureskellen veistellyt:
— Se tämä Hannu taitaa puuhata sitä nuorisoseuraansa vielä… eiköhän olisi parasta, kun sonniyhtiön perustaisit. Niitä sonniasioitahan se isäsikin ennen harrasti.
Ja sitten oli mies livauttanut silmää naapurilleen ja pirullisesti nauranut.
Se koski kipeästi.