— Mutta minulla ei ole… virkkoi tyttö hiljaa katsellen sormustaan.
— Minullapas on.
Ja Hannes otti toisen samanlaisen esille.
— Anna kun minä panen sen sinun sormeesi, pyysi tyttö hätäisesti.
He katselivat vain vaieten toisiaan.
— Ja sitten elonkorjuun jälkeen on meidän häämme, sanoi Hannes. Vai tahtoisitko ehkä myöhemmin.
— Milloin sinä vain tahdot.
* * * * *
Hannes seisoi ikkunassa ja katseli ulos. Liisa oli jo mennyt nukkumaan.
Oo, miten ruumiissa tuntui pidätetty voima pursuvan.
Olisi ihanata antaa se perinnöksi tulevalle polvelle. Pieni herttainen Liisa oli koskematon kuin tuomen kukka salolla. Hänkin antaisi terveen sukuelämän perinnöksi lapsilleen.