XVII.

Keskikesän henki liikkui kartanolla, täyteläisessä ruispellossa ja pienen puutarhan kukkaismaassa. Hakalassa oli piha niitetty ja kuivuva heinä tuoksui voimakkaasti.

Pieni poika koetti astuksia heinäluokojen yli, mutta tupsahti suulleen heiniin ja kirkaisi ilosta. Äiti istui tuvan portaan alimmalla astuimella ja katseli hymyillen pienokaisensa puuhia.

— Missä äidin poju!

Pienokainen tallusteli ja kutsun kuultuaan lähti juoksemaan. Jalka tarttui heiniin ja nenä sattui kovaan hiekkaan. Äyväyväy!

Isä koppasi pojan syliinsä ja antoi äidille.

Se oli heidän ensimäinen lapsensa, onnen ja raikkaan ilon täyskypsä hedelmä.

Liisasta oli tullut herttainen, hyvä emäntä. Täyteläisenä, iloa ympärilleen jakavana liikkui hän askareissaan aamusta iltaan. Yksi piirre hänessä oli vain ilmaantunut, joka oli outoa Hannekselle. Liisa oli alkanut salaa seurailla miehensä liikkeitä, peläten häntä palvelijoihinsa.

Tämän oli Hannes huomannut ja pitänyt sitä ensin leikkinä ja ainakin pienenä mustasukkaisuutena. Vaikka eihän oikea rakkaus tällaiselle tilaa antanut kuin joko kehittymättömien tai sitten ajattelemattomien ihmisten keskuudessa.

Vaikka Liisa oli kansan lapsi niinkuin hänkin, ei hän olisi ollut taipuvainen mitään tällaista uskomaan.