Mutta näytti sittenkin siltä, että olisi uskottava.
Toinenkin seikka oli ehken synnyttänyt Liisassa harha-ajatuksia. Hannes oli viime aikoina ja heti avioliittoon mentyään alkanut lueksia kaikkina joutohetkinään. Hän seuraili etupäässä avioliittoa ja sukukysymystä käsittelevää kirjallisuutta. Ja tämä kirjallisuus oli saanut hänet vakuutetuksi, että avioliitossakin oli ainakin henkisesti edullista elää säännöllisesti ja kohtuullisen pidättyvästi.
Liisa oli voimakas luonne ja pohjaltaan melkoisen tulinen. Kun Hannes aikoi panna käytäntöön saamiaan vaikutelmia heidän yhteiselämässään ja puhui tästä Liisalle, arveli tämä kiivaasti:
— Sinä et siis rakasta minua.
Hannes koetti selittää, ettei raakuus ole rakkautta ja jos he kovin pian kuluttaisivat tulensa, tulisi heidän keski-ikänsä varmasti kylmäksi.
Liisa ei vain tuntunut tätä käsittävän. Se vahvisti hänen orastavia epäluulojaan.
Mutta Hannes ei voinut aavistaa, että tässä oli myöskin sukuperintö kysymyksessä. Liisan äiti oli ollut luulosairas ja hänen äitinsä samoin. Liisan isoäiti oli lopettanut elämänsä väkivaltaisesti sairautensa takia ja Liisan äiti sairasti sukuvikaa synkkyyteen saakka, tehden miehensäkin elämän synkäksi ja ilottomaksi.
Mistäpä Hannes tätä osasi aavistaakaan. Sen vähemmän hän voi sitä ottaa vakavasti, kun se oli vasta selvennyt hänelle. Eihän Liisa vielä ollut koskaan mitään sanonut. Silmissä vain oli ollut epäluuloinen välähdys.
Mutta pian oli taistelu alkava tästäkin sukuperinnöstä, joka heidän onneansa uhkasi.