Kesäinen iltapäivä. Helteisenä paahtoi aurinko ja Hakalahti talon alla lepäsi rantojaan kuvastellen.
Hannes katseli järvelle pihamaan laidassa aitaan nojaten. Pitäisipä käydä laskemassa verkot. Ei ollut aamullisella uimakäynnillään muistanutkaan. Nyt sieltä saisi suuria särkiä ja ahvenia. Saattoivatpa hauetkin paistatella kaislikossa.
— Käyn laskemassa verkot, tulkoon Mari toveriksi, sanoi Hannes vaimolleen, joka kulki hänen ohitseen.
Hannes astui jo muutaman askelen rantatielle.
— Mari ei tule nyt verkonlaskuun, kuuli hän vaimonsa kylmästi sanovan.
Hannes kääntyi.
— Ja miks'ei? Joutaahan se…
— Kyllä sen puolesta, mutta muuten. Enköhän minäkin kelpaisi joskus toveriksi?
Nyt oli Liisan äänessä jo pistävä sointi. Hannes hätkähti. Joko taaskin. Tuliko se tästäpuolin jokapäivä tuo Liisan luulonpuuska? Sillä muutakaan se ei saattanut olla. Liisa oli eilenkin väittänyt: — Sinä et välitä minusta enää, muuten ottaisit joskus mukaasi työpaikoille.
— Tule sitten pian, luikkasi Hannes mennessään Liisalle. Rantaan oli vain muutama kivenheitto ja Hannes kiirehti jo verkkoja puikkaroimaan. Tottapahan sieltä Liisa tulisi.