Hannes sai jo verkot veneeseen ja istui kivelle odottamaan. Miksei se jo tule? Ahvenet hyppivät niin että ruohikko meni yhtenä pohkeena. Olisi pitänytkin mennä nuotalle.
Hannes käveli pihaan hakemaan Liisaa. Liisa oli porstuakamarissa nyyhkimässä.
— Mitä on tapahtunut?
Hannes istui nolona sängynlaidalla. Tähän saakka hän oli tuntenut vain onnea kotielämässä, nyt tuntui kuin joku olisi haparoinut ilkeillä niljaisilla sormillaan hänen kohtalonsa lankoja: pitää sinun saada tuntea hieman toistakin puolta.
Tuntui kuin kukkaset kamarin ikkunalla olisivat surkastuneet ja päivä ulkona lakannut paistamasta.
Ei, jotain tässä olisi tehtävä. Liisan tunteista ja mielialasta olisi päästävä selvyyteen.
Miten tässä oikein aloittaisi?
— Liisa, oma hyvä toverini, selitä minulle surusi syyt. Sinä olet jo usein sanonut, että minä en pitäisi sinusta. Olen sen käsittänyt pieneksi tuskitteluksi tytöltäni siitä, että en haluaisi uhrata lakkaamatta elämän voimaa syystä, että siten vanhuus tulee ennen keski-ikää. Mutta äsken sinä sanoit sellaista, jota en sinun sanomanasi ymmärrä. Jos kävisi päinsä, pitäisin sinut aina mukanani. Mutta vaikka et olekaan aina luonani ja mukanani, ajattelen minä sinua silti melkein aina, ehkä liiankin paljon. Pitäisihän minun jakaa ajatuksiani niin kovin moneen muuhunkin asiaan, mutta sinäpä niistä aina viet suurimman osan. Mitä varten siis tällaista… minä en ymmärrä… Sinä kannat meidän toista lastamme ja sinun pitäisi olla rauhallinen. Ethän luule, että muista pitäisin kuin sinusta?
Hannes oli puhunut viihdytellen kuin lapselle.
Liisa kietasi kätensä hänen kaulaansa.