— Minä taidan olla paha välistä sinulle… anna anteeksi typerälle vaimollesi, mutta minä tosiaankin pelkään, että sinä välittäisit muista etkä minusta.
— Voi sitä omaa pientä hupakkoani. Et saa enää milloinkaan ajatella niin… Tule pian rantaan.
— Vietkös minut joskus mukanasi metsäänkin?
Liisa seisoi siinä sinisissä silmissään vielä kyynelten jälkiä, hiukset auenneina, valkoiset käsivarret paljaina.
Miten somalle hän näyttikään siristäessään vielä silmiään ja poskille hymykuoppien kuin väkivalloin ilmestyessä.
Hannes koppasi hänet syliinsä.
— Johan toki vienkin oman tyttöni. Pistän taskuuni kuin omenan. Mennään pian verkonlaskuun.
Varjot olivat taas hävinneet. Mutta Hannes oli varma siitä, että
ne ilmestyisivät uudelleen. Hän olisi tahtonut vielä puhua asiasta
Liisalle, muttei kehdannut tällä kertaa. Saisipahan toiste sanoa, että
Liisa tällä tavoin särki pala palalta kodin onnea ja rauhallisuutta.
Liisa oli virkeä ja iloinen. Kun verkot oli saatu lasketuksi, ehdotti hän, että jäätäisi uimaan. Lahden vastaisella rannalla pulisi lapsia ja aikuisia vedessä mekastaen ja hoilaten.
Oli hiestävää ja Hannes riisuutui nopeasti pulahtaen järveen. Pohja oli matalalla ja Hannes ohjaili venhettä Liisaa odotellen.