— Miten sinä oletkin kaunis, Liisa. En koskaan olisi sitä osannut ajatella. Tuntuu kuin ihmeeltä että sinä olet vaimoni.
— Miten niin?
— Minähän rikoin niin paljon nuoruudessani, enkä olisi ollut oikeutettu sellaiseen kuin sinä… Miten ihmeen tavalla sitä voikin. Nuorukaisena en olisi voinut tällä tavoin katsella alastomuutta. Nyt se on minulle pyhää, niin kuin kuuntelisin kaunista musiikkia.
— Kaikki eivät voi niin katsella.
— Eivät voikaan, mutta heillehän on lapsesta pitäen opetettu että ihmisen ruumis on syntipesä ja että alastomuus on jotain hyvin häpeällistä ja saastaista, ja se on johtanut ja johtaa yhä edelleen nuorisoa väärään. Uskopas tyttö, kerran tulee vielä aika, jolloin alastomuutta katsellaan vain kauneuden kannalta, pidetään sitä pyhänä.
— Mutta silloin ei saa ihmisillä olla rumia ajatuksia.
— Ei saakaan. Ihmiskunnan täytyy tulla uudeksi ja se tulee siksi vielä kerran.
— Miten luulet sen siksi tulevan?
— Kasvatuksen kautta. Luonto ja työ karkaisee ja muuttaa huonon hyväksi. Minä en olisi ennen näin voinut sinua siinä katsella.
— Enhän minä olisi ollut sinun katseltavanasikaan, nauroi Liisa vettä pärskytellen.