— Kun näin vähänkin alastomuutta, värisin himosta.
— Miten opit sitten toisin katselemaan?
— Minä opin sen siellä tehtaassa. No, älä naura! Tämä on vakava asia.
Väkivasarain jyskeessä minä aloin kasvattaa itseäni uudeksi ihmiseksi.
Työ ja luonto minua paransi.
— Sinä puhut niin kauniisti.
— Jos sen kaikki oppisivat samalla tavalla, niin miten voimakas ja raitis nuoriso meille kasvaisikaan.
He meloivat rantaan. Liisa istui venheen kokassa kuin veden neito. Ihmeellinen mies tuo Hannes, mietti hän. On täynnä aina niin ihmeellisiä ajatuksia ja puhuu niin kauniisti. Sanoo työn opettaneen itseään kaikessa. Olisiko todellakin työ semmoinen koulu, jossa niin paljon oppii. Kun minä vain voisin kaikessa pysyä hänen rinnallaan. Pitääköhän hän todellakin minusta enemmän kuin kenestäkään muusta? Olenhan minä tosin kaunis, ajatteli hän lopuksi katsellen itseään. Ettei hän vain rakastuisi milloinkaan johonkin toiseen. Taitaa olla typerää ajatella sellaista.
Liisa oli mennyt pihaan ja Hannes jäänyt pellolle, jossa rakennettiin uutta riihtä. Miehet hikoilivat helteessä. Pihka hikosi veistetyistä petäjistä ja tuoksui voimakkaasti. Miehet istuivat levähtämään hirsikasalle. Heillä näytti olevan jotain erikoista mielessä, se selveni liikkeistä, joilla piippuja rassailtiin ja täytettiin.
Kohta aloittikin yksi miehistä.
— Ei tässä pysy leivissä… lisäpalkkaa on saatava. Johan minä sen sanoin jo alussa…
Hannes odotti.