— Ja kyllähän tämä isäntä maksaakin… jatkoi toinen. Sopuisa mies…
Vai viitattiin siihen. Hän oli tosin rakennuttanut mökkeihin, joiden asukkaita nämä olivat, uudet tilavat asunnot ja perkkauttanut palstoja. Siihen ei olisi tarvinnut vedota. Siitä ei näyttänyt paljonkaan hyötyä koituneen, ainakaan muutamien suhteen.
— Onhan isännällä varoja, jos maksaa kohtupalkatkin, jurahti kolmas imien piippuaan.
Hannesta hieman sapetti miesten kyyräily. Tämä ei ollut sitä suoraa, rehellistä työainesta, jollaiseksi hän oli kerran kuvitellut talon alustalaiset kasvattavansa. Mutta olihan se ymmärrettävääkin. Vihaa ja kiukkua oli kylvettykin tämän polven työväen vereen. Kuinkapa moni tahtoi ja kehtasi rakkaudella rakentaa hyvää sopua.
— Miksi ette sanoneet aikanaan, että palkka on pieni? Ja onhan teillä leipä talosta itsellenne ja perheellenne, eikä sitä grammoilla mitata. Paljonko teidän pitäisi saada?
Miehet sanoivat summan.
— Tällä kertaa minä sen maksan, mutta periaatettani vastaan. Minä tahtoisin kasvattaa teistä kunnon työmiehiä ja siksi…
— Kasvattaa, kivahti vanhin mies joukosta, Mutkan Tuomas, keskeyttäen
Hanneksen puheen… Mikä sinä olet, poikaloppi, vanhojen kasvattajaksi!
— Voi p—le! kivahti toinenkin. Siitä on paisunut aika pohto. Vie sun…
Mies mutisi puoliääneen toisille, mutta Hannes kuuli sen hyvin.