— Te käsitätte väärin. Minä rakennutin teille uudet asunnot ja paransin olojanne…
— No, siitä ei kannata ylpeillä, keskeytti tulistunut Tuomas. Jos se on isännälle niin suuri asia, niin ottaa vain pois mökin. Niinhän ne suurporvarit tekevät aina.
Hannes tulistui.
— Enkö minä lähtenyt tästä talosta tyhjempänä kuin yksikään teistä ja eikö ole työllä ansaittua kaikki mitä olen saanut? Minä olen antanut teille osan työllä kokoomastani ja toivonut, että voisimme työskennellä yhdessä kuin veljet. Teidän pitäisi hävetä!
Miehet olivat käyneet noloiksi. Hannes taisi olla oikeassa. Työllähän hän oli saanut riippumattoman aseman. Taisi tulla suotta kuvailluksi.
Ei puhuttu enää sanaakaan ja Hannes lähti pihaan alakuloisena.
Huonoja hedelmiä kantoivat hänen hyvät työnsä. Eivät osanneet arvostella asioita paikalleen. Se oli tavallaan yhteiskunnankin syy, joka oli antanut työväen kasvaa sosialistiagitaattorien varassa. Koko työväenliike maassa oli saanut asettua väärälle pohjalle. Seuraukset siitä varmasti pian tulisivat näkyviin.
Kun nyt jo täälläkin, hänen hiljaisessa ympäristössään, hymähti Hannes.
Ei voinut kieltää, että tuntui kuin joten kuten ilkeältä.
Olihan hyväkin, että sattui aina jotain, joka ei ollut myötäsukaista.
Siten ei päässyt pensistymään eikä raukeamaan yhtämittaiseen onneensa.