Miehet olivat jo kujasilla menossa ja tytöt olivat loitonneet pihamaan toiselle puolelle.
— Jos minä jään, niin Mari jää myöskin, sinkosi Liisa tiukasti. Sinne kuhertelemaan…
— Mitä, mitä sinä sanot, kivahti Hannes. Kuhertelemaan… minäkö piikojen kanssa…
— Kaipa minun pitää niin uskoa, kun sinä et milloinkaan laskisi minua mukaan.
Minä en nyt tiedä mitä ajatella, sanoi Hannes synkästi. Tapahtukoon siis sinun tahtosi tällä kertaa, jatkoi hän kylmästi. Mari saa jäädä sinun kanssasi.
Hannes lähti astumaan miesten jälkeen.
Liisa jäi portaille.
— Nyt minä tiedän, minkälainen sinä olet, huusi hän Hanneksen jälkeen, mutta tämä ei enää kääntynyt.
Hannes polki kuin vihoissaan kumahtelevaa kangaspolkua. Kaunis sopu, joka oli kestänyt useita päiviä, oli taaskin särkynyt. Liisa oli heittänyt hänelle solvaavia sanoja. Liisa, hänen oma vaimonsa.
Mikä oli oikein vaikuttamassa Liisan luulomieltä? Hän ei kertaakaan ollut aiheuttanut sitä millään muotoa. Talon naispalvelijat tiesivät velvollisuutensa ja puhuivat vain välttämättömistä asioista hänen kanssaan. Hän oli kyllä ystävällinen heille, mutta sitähän hän oli kaikille, jotka kunnollisesti suorittivat tehtävänsä. Maikki oli hiljainen ja erillään pysyvä kaikista, Mari oli kyllä iloinen hälläkkä, mutta mitään ei ollut sattunut hänenkään kanssaan, joka vähimmässäkään määrässä olisi aiheuttanut Liisan naurettavaa epäluuloa.