Ilta on hämärtynyt ja takassa roihuaa vankka pystyvalkea. Ylönen ohjaa kihlajaisvieraat ensimmäisenä saunaan, josta palattua vieraat istuvat yhdessä talonväen kanssa ruokapöytään, joka notkuu ruokien painosta. Ylötär on kantanut vierailleen lämpimät lihakönkäreet, ohraleivät, ohukaiset ja piirakat. Olut kuohuu haarikoissa ja kolmihaarainen kynttilä valaisee pöytää ja juhlavieraita.
Syönti alkoi ja jatkui leikkipuheiden säestämänä. Oluthaarikat kiersivät ja juhlamieli nousi. Aterian loputtua otti Ylönen nurkkalaudalta uuden suomalaisen virsikirjansa ja alotti jouluvirren, johon muutamat vieraistakin yhtyivät…
»Ratk' riemuita me mahdam' nyt täll' joulu-juhlall' sill' Kriste syntyä tahtoi Neitseest'ja tän' tulla. Hän meidän ainoa, autuum' on jost' iloita aina tahdom', nyt täll' joulu-juhlall'.»
Kun virsi oli loppuun veisattu, kuului pihalta reen ratinaa ja kavion kopsetta. Ylönen avasi ikkunaluukun ja katsoi pihalle. Suljettuaan luukun mutisi hän synkästi:
— Taisi tulla kutsumattomia vieraita.
Historiallisia kertomuksia I.
— Keitä? kysyivät toiset uteliaina.
— Huoveja näkyvät olevan.
— Kiesus Maaria! siunaili Ylötär. — Joulurauha tässä nyt taas särkyi.
Huovit astuivat tupaan, ensimmäisenä Kustaa Henrikinpoika, joka miehineen oli eronnut Mauri Skytten joukoista. Skytte oli mennyt pienen ratsumiesparven kanssa Tavisalmelle jouluaan viettämään, ja Kustaa Henrikinpoika, raaka huovi, jäi miehineen Rautalammille.