Miehet istuivat vaieten, mutta heidän vääristyneet kasvonsa osoittivat rajua mieltenkuohua.
— Joulurauha tässä nyt särkyi, virkkoi Ylönen. Luulimme tässä, saavamme rauhassa juhlaa jatkaa, mutta jo piti hurttain joutua.
— Miksemme aja heitä ulos, kuohahti Olavi Martinpoika. Onhan meitä enemmän kuin huoveja ja näkyypä tuolla seinillä aseitakin olevan.
— Tarttuisitko rauhan juhlana aseisiin, virkkoi paheksuvasti Ylönen tulevalle vävypojalleen. Se ei saa tapahtua. Rauhallisina meidän on nyt kestettävä, tulkoon mitä tahansa.. Olisinhan jo kirveeseeni tarttunut, jollei olisi juhlailta.
— Ovi meidän on kumminkin pantava salpaan, etteivät tänne enää pääse reuhaamaan.
Ja Ylötär painoi salvan oveen.
Raskas mieliala jatkui yhä pirtissä. Pakkanen paukahteli ulkona, ja huovien melu kuului törmän alta saunasta. Pöydältä oli jo ruuan tähteet korjattu pois ja kynttilä paloi keskellä pöytää.
— Pitikin sen nyt sattua sinun taloosi, johon huovit tulivat elämöimään, virkkoi joku vieraista isännälle.
— Olenhan noista jo saanut minäkin osaltani kärsiä, puhui Ylönen alakuloisesti. Kahdenkertaiset verot olen saanut maksaa tänä vuonna niinkuin muutkin, ja linnaleirin miehet käyvät tiheään vierailemassa.
Vieraille oli jo vuoteet laitettu olkipahnoille ja miehet vaipuivat jo pitkäkseen, naisten vielä karsinanurkassa supatellessa. Ylönen avasi uuden testamenttinsa ja alotti äsken keskeytyneen lukunsa. Hän oli jo rauhoittunut ja hänen kasvonsa kirkastuivat sitä mukaa kun hän lukuansa jatkoi.