Huovit olivat vaatehtineet ja kiinnittäneet miekat vyölleen ja kävivät nyt nostamaan uutta oluttynnyriä permannon alta. Ylönen aikoi vastustaa, mutta painui penkille pää käsien varaan. He saivat jatkaa reuhaamistaan, miesten heitä synkästi silmäillessä.
Kohta kävi Henrikinpoika tahtomaan ruokaa itselleen ja miehilleen. Nyt loppui jo Ylösen kärsivällisyys ja hän kivahti:
— Ei tule murenaakaan! Vai pitäisikö minun juhlapäivänä lähteä perheineni kerjäämään. Suoriutukaa heti toisiin taloihin tahi muuten tartumme aseisiin ja silloin painutte tuohon paikoillenne, ettekä siitä ikinä nouse.
Huovit eivät käyneet vastarintaan, nähtyään, että se olisi käynyt heille vaaralliseksi. Tyytyivät ilman ruokaa, vaikkakin muristen, avaamaan äsken nostamaansa oluttynnyriä.
Ulkona, seesteisellä taivaalla näytti otava jo aamua, ja osa talonväestä ja vieraista valmisteli joulukirkkoon lähtöä. Olavi Martinpoika oli jo hevosensa valjastanut ja kiirehti pirtissä lähtöön morsiantaan, joka oli huoveja peläten piileksinyt läävässä.
— Pian, huovit kohta sinut huomaavat.
Mutta Henrikinpoika oli jo huomannut lähtijät.
— Kas, siinähän se morsian on, enkä ole tuota ennemmin huomannut. Kyllä, pahus vie — ja Henrikinpoika kävi Olavi Martinpojan eteen — tuollainen rähjä olisi saanut tyytyä huonompaan. Parempi olisi tuo tyttö minulla kainaloisena kanana.
Martinpoika silmäili seinälle, jossa oli aseita, mutta halliten yli reunojen kuohuvan kiukkunsa kääntyi ovelle mennäkseen.
— Ei niin saa mennä, ja Henrikinpoika tarttui tyttöön ja nosti syliinsä — yksi suukko ensin…