— Kuulehan, isä, anna minun lähteä jo huomisen miesjoukon mukana retkelle, pyyteli Osmo posket hehkuvina. — Ethän tahtone miestä alle minun jäävän ja saatpa nähdä, että osaan keihästäni käytellä vähän sukkelammin kuin tuuletkaan.
— Samahan tuo on. Onhan sinun kuitenkin näihin retkiin totuttava ja ehkä johdettavakin, kun minusta aika jättää. Lähde siis ja Pohdon kanssa saatte yhdessä päällikkyyden miesjoukollenne siksi kun minä täältä joudun.
Taisipa monen pellavapäisen ja sirkeäsilmäisen neitosen poskelle pisara vierähtää juhlista erotessa, kun ne loppuivat näin ikävällä tavalla, ja nuorukaiset lähtisivät taas vanhempien miesten mukana sinne kahakoihin henkeään kaupalle. Ilpolan lähinaapurin Apsolan nuori seitsentoistavuotias Lippokin viivästeli lähtöä ja näytti etsivän tilaisuutta puhutellakseen Osmoa, joka touhusi miesjoukossa. Yhdessä oli Osmon kanssa lapsuusleikit leikitty ja nykyisinkin ahkerasti toisissaan käyty ja nyt Osmo ehken jäisi sille tielleen.
Lähtöä puuhaava Osmo huomasi Lipon odottelevan kainona häntä puheilleen. Vielä äsken oli tyttö iloisimpana pyrähdellyt leikissä hänen toverinaan lesken- ja pantinjuoksussa ja nyt seisoi siinä lipakkaansa kärkiä katsellen.
— No, mitäs nyt… mistä surut? kysyi Osmo.
— Lähdethän sinne ja minulle taitaa tulla ikävä, sanoi tyttö avoimesti.
— Pianhan sieltä palataan kun on ensin karjalaisia ja ryssiä rökitetty.
Ehkäpä elojuhliin joudumme ja tuon sinulle sieltä silkit ja soljet.
Poikasen povessa kuohahti riemukkaasti. Tyttö oli aina iloisena veitikkana kaarastanut pakoon kun hän alkoi puhumaan helliä sanoja simasuulle. Jopahan nyt täytyi tunnustaa tunteensa, kun hänellä oli sotaan lähtö.
Osmo katseli siinä rinnallaan kävelevän tytön vaalean hiussuortuvan reunustamaa poskea ja ripsien raosta väliin välähtävää sineä. Sievä oli tämä Lippo, kylän kaunotar ja kyllä kilpailtiinkin hänen suosiostaan, mutta hänpä sen sai, eikä kukaan muu.
— Vähätpä minä karjalaisten soijista, kunhan itse terveenä tulet, virkkoi tyttö.