— Tulenhan toki ja tulenkin uroksena takaisin. Kun vain sinä pysyisit sillä aikaa minulle uskollisena.
Tyttö katsahti moittivasti nuorukaiseen. Tokihan tuo olisi pitänyt tietää sanomattakin, ettei hän leikkitoveriaan unohtaisi.
Kättä puristaen nuoret erosivat ja Osmo kiirehti varustuksiaan laittamaan.
Kymmenkunta miestä tulikin jo illan suussa Ilpolaan ja toisia yhtyisi matkalla määrätyissä paikoissa. Puuhakkaana ja punakkana kääkersi Ilpokin, neuvoen miehiä ja antaen monia ohjeita siksi kun tavattaisiin. Verkkaliikkeinen metsänkävijä, Pohto-ukkeli hymähteli, tietäen taitonsa näissä sotapuuhissa hyvinkin Ilpon taitojen veroisiksi ja sanoikin Ilpolle:
— Olehan huoletta. Kyllä siellä osataan… Kunhan vain itse joudut miestesi kanssa matkalle.
Kesäyön kuulteessa taivalsi miesparvi kumisevia kangaspolkuja, väliin painuen nevojen askelpuille ja lehtoihin, joissa uneksiva rastas soitteli yövirsiään. Keveät kantamukset olivat miehillä, välemmin joutuakseen. Ilpon taikoma keihäs kädessä ja tappara vain vyössä ja muutamilla äitimuorin antama taikapussi kaulassa piikkopaidan alla vaaroista varjelemassa.
Seuraavan päivän iltapuolella joutuvat miehet takamaan uudisasutuksille ja varovasti lähestytään mahdollisia vihollisen lymypaikkoja.
Siitä ei kuitenkaan näy jälkiäkään vielä ja melkein pettyneinä asettuvat miehet Jurkan, Vanajasta muuttaneen erämiehen asunnolle lepäämään ja murkinoimaan.
— Onhan täällä taas karjalainen käynyt, vaikka ei näillä pihoilla ja vankejakin vienyt, selittää Jurkka puuhakkaana kantaen suolalahnaa ja ruislimppua pöytään.
— Outokaisesta olivat vieneet tyttären, karjan, ja muutamat miehet jo aikoivat heti jälkeen kyökätä, mutta ovat odotelleet sieltä rintamailta apua.