— Vai jo taas veivät naisiakin, kuohahteli Pohto, jolta kerran oli näin mielitietty viety ja rääkätty hengettömäksi, ja joka tällaisten uusiutuessa vannoi kostoa karjalaisille ryöstäjille.
— Niinpä lähdemme painamaan edelleen yötämyöten, ettei ehdi meidän ja räähkäin välimatka kovin suureksi revetä, sanoi Osmo.
Puoliyössä tavattiin jo saunojen ja tupien raunioita, ja ryöstön kärsineitä miehiä liittyi mukaan matkueeseen.
— Eivätpähän meiltä suuria saaliita saaneet ja aikomus heillä lienee ollutkin sinne varsinaisiin hämäläiskyliin, mutta jostain kuuluivat tiedon saaneen, että miehissä sieltä vastaan lähdetään, niin olisivatko takaisin pyörtäneet, vaiko jossain odottaisivat yhteen iskeäkseen, kertoi joku miehistä.
— Niin mutta ellei vihollista väliltä tavata, painetaan heidän kotisijoillen ja kun jälkijoukot joutuvat, niin jatketaan matkaa paremmille saalispaikoille.
— Semmoinen on päätös, että isketään kerrankin suonta Novgorodin ryöstäjäruhtinaista.
— Vai sinne asti… eikö tuo riittäne kun risteillään Syvärin suilla ja
Laatokan rantamilla, arveli joku.
Sitä mieltä oli Pohtokin, kun tiesi, että vain muutamia Novgorodin miehiä oli ollut mukana ja heidän kaikkien retki Hämeeseen näytti epäonnistuneen. Aikoi mielipiteensä esitellä vasta Karjalan kylillä kun ensin olisi siellä kylliksi selvää tehty ja miehet saaneet kuumemmat verensä asettumaan. Mikäpä tiesi minkälaisia sotavoimia Novgorodin ruhtinailla oli.
Kun vihollista ei löytynyt, jäätiin päiväksi odottamaan toisia ja sittenpä voitiin jo hyökätä ensimmäiseen karjalaiskylään. Se sattuikin olemaan karjalaississin, Tuiran, kotikylä ja sitä ei säästetty. Tuira, luihu-silmäinen partaniekka saatiin vangiksi ja Osmo tiukkasi häneltä Mariaa, ryöstettyä hämäläistyttöä.
— Sano mihin olet hänet saattanut tahi muuten kirimme köysiäsi.