Saatiin tietää että tyttö oli naapurikylässä, erään Uhmanan orjana ja sinne vietiin Tuirakin, herättämään pelkoa karjalaisissa.
Uhmanan kylässä rukoiltiinkin armoa, ja Osmon lempeä mieli alkoi taipua. Hänestä oli vastenmielistä ylivoimaisena hyökätä toisten kimppuun, vaikkapa nämä olivatkin monta hävitysretkeä Hämeen kylille tehneet.
— Mitä me heidän hengellään… sanoi hän Pohdolle. — Otetaan Uhmana vangiksi ja katsotaan vähän, mitä heillä on aitassaan ja sillä hyvä.
Pohto naurahteli, hänkin epätietoisena, miten olisi tehtävä.
— Eipä taida tulla sinulle päällikön luontoa. Eikähän sitä ole isässäsikään. Toista oli Juortana, kun karjalaiskylille pääsi.
Otettiin mitä saatiin ja voitiin mukana kuljettaa, ja sillä ehdolla säästettiin karjalaisten henki ja asumukset, etteivät nämä enää koskaan tulisi hämäläiskyliin.
Näin samoiltiin Syvärin suulle, johon oli jälkijoukon määrä soutaa suurilla sotavenheillä. Karjalaisten sissijoukko oli kuitenkin ehtinyt heitä ennen ja tulinen tappelu oli jo käyty hämäläisten kanssa, jotka henkihieverissään haavojaan hoitelivat.
Olihan annettu vastaankin ja karjalaiset olivat sukkelasti hävinneet kuultuaan apua tulevaksi hämäläisille.
Pohteissaan käkkerehti Ilpokin ja valitteli retken epäonnistumista.
— Yhdessä joukossa olisi pitänyt kulkea, mutta maataivalta. Kun nähtiin tämä meidän laivue, oli rantakylien asukkaiden hyvä kuljettaa sanaa sisseille ja tässä sitä nyt ollaan. Monta miestä taas meni.