Paavi olikin lähettänyt useita kirjelmiä hänelle asiasta ja nyt viimeksi määrännyt piispa Tuomaan lähtemään sotaretkelle Nevajoen suulle, luvaten retkeä tukea kaikella tavalla.
Tuuli pyöräytteli papereita pöydällä, mutta innoissaan ei Tuomas-piispa muistanut sulkea ikkunaa. Sieltä pörisi sisään mehiläinen ja horjahti jotenkuten piispan musteastiaan ja lähti siitä kömpimään suurella vaivalla laaditulle Upsalan piispan kirjelmälle.
— No mikä sinä luulet olevasi, joka tulet minun asiakirjojani laatimaan, kuohahti Tuomas ja huitasi mehiläisen menemään. Paperi oli kuitenkin piloilla ja harmin puna kohosi piispan ryppyisille kasvoille. Saarnaajaveli Pietari kuuli piispan hyräilevän kasvimaalla ja tälle huusi Tuomas avonaisesta ikkunasta:
— Tule laatimaan nämä kirjelmät, me emme jouda enää tällaista näpertelemään.
Vakava, sileäksi ajettu munkki Pietari hymähti, nähdessään mehiläisen jäljet ja sen johdosta Tuomaan ärtyneet kasvot.
— Minkä merkkejä nämä ovat? kysyi hän piispalta, johon piispa melkein äkäisesti tokaisi:
— Mehiläisen! Kirjoitat sen pian puhtaaksi ja toisen melkein samanlaisen Kalparitarien veljeskunnalle Viroon, sillä lisäyksellä, että heti on hyvin aseistettu joukko lähetettävä Nevan suulle meitä auttamaan.
— Huono enne, tuo mehiläisen vierailu, virkkoi saarnaajaveli, ryhtyen kirjoittamaan.
— Miten niin ja minkä enne? Tämän retkenikö? kivahti Tuomas.
— Vaikkapa senkin. Suuri sotaväki pitäisi olla Novgorodin mahtavaa
Jaroslovia vastaan.