— Suuri… mistä minä sen suuremman otan kuin ne pari tuhatta miestä, jotka parhaillaan valmistuvat matkaan. Pitäisikö minun jättää sinun mielestäsi koko retki sikseen, häh?
Tuomas saapasteli kiivain askelin lattialla.
— Ainakin siirtää retki tuonnemmaksi, kunnes lisäjoukkoja tulisi
Ruotsista ja Liivinmaalta.
— Ja sitten hänen pyhyytensä paavi pommittaisi minua yhtämittaa kirjeillään. Ei, nyt minä lähden ja lopetan sen Nevan suun mätäpaiseen, puhkaisen sen pohjia myöten ja sitten kiristän hämäläisetkin entistä tiukemmalle. Kun palaan, saat lähteä soturien! kanssa Hämeen perukoille ja aina Suvilahteen saakka ja tuoda kaikki niskurit Turun linnaan. Jolleivät lakkaa noituudestaan ja pysy pyhän kirkon yhteydessä, mädätköön heidän luunsakin Turun linnan pohjaholveissa. Mitä olet siinä, Saarnaaja-Pietari, niin epäilevän näköinen, häh?
— Enpä erikoista… luulisin vain lempeydellä ja rakkaudella teidän armonne paremmin voittavan tämän, jäykkäniskaisen kansan.
— Vai sillä…! käskisi mokomia petoja lempeydellä kohtelemaan! Pelkäämään heidät on saatettava kurilla ja ankaruudella, muuten pian tekevät kirkon päämiehelle samoin kuin Henrikillekin. Saarnaa sinä Pietari lempeydellä, jos haluat, ja se kai kuuluukin paremmin sinulle, mutta minä edustan esivaltaa ja esivalta ei saa miekkaa hukkaan kantaa.
* * * * *
Komea oli laivue, jolla Tuomas-piispa lähti Novgorodin ruhtinaita hätyyttämään. Sukkelaan sukeni matka myötätuulessa ja kohta sai tuikea Tuomas iskeä yhteen Nevan suulla liehupartojen kanssa.
Huonosti kuitenkin kävi. Tuomas-piispan vähäinen joukko lyötiin hajalle ja murtuneena miehenä sai piispa palata joukkonsa rippeillä Karjalan ristiretkeltä.
Päästyään väsyneenä piispanasuntoonsa, alkoi Tuomas laatia eronpyyntöä paaville ja sitä vaivalloisesti tuhertaessaan puheli itsekseen: