— Ja varmaankin kaikkien rakastama, niinkuin hänen armostaan Maunu
Tavastistakin.
Kesäyö kietoi onnellisen piispa-vanhuksen ja hänen koti-ikävää kokeneen poikansa hienoiseen hämäräänsä.
Kaarle Knuutinpoika.
Turun linnan upeaksi laitetussa vierassalissa odotteli nuori, roteva ylimys muuanta vierastaan, jonka oli määrä saapua neuvottelemaan hänen kanssaan tärkeistä asioista. Tämä upeaan turkisreunaviittaan ja hopealta hohtavaan ihotakkiin puettu ylimys oli Kaarle Knuutinpoika ja vieras, jota hän odotti, hänen entinen opettajansa ja ystävänsä, Maunu-piispa.
Kaarle Knuutinpoika, Ruotsin valtionhoitaja ja marski oli syntynyt
Suomen Turussa ja menetettyään viisivuotiaana isänsä, valtioneuvos Knut
Bonden, joka oli silloin käskynhaltijana Turun linnassa, joutui Kaarle
Knuutinpoika isoisänsä sotaisan Tord Bonden hoiviin Viipuriin, jossa
yleni nuorukaiseksi, ja myöskin nuoruuden siteillä kiintyi tähän maahan.
Täältä joutui hän ulkomaille opiskelemaan ja sieltä Ruotsiin, jossa valtiollisten tapahtumien pyörteet soivat hänen osalleen tehtäviä, jotka johtivat hänet nuoresta iästään huolimatta Ruotsin valtionhoitajaksi ja jo sitä ennen valtakunnan marskiksi. Ei puuttunut enää kuin kuninkaan nimeä tältä loistavauraiselta nuorukaiselta ja kiitollinen Ruotsin kansa olisi sen hänelle sydämestään suonutkin, ellei ylimysten kateus ja viha kansan tanskalaisvallasta vapauttajaa kohtaan olisi ollut vielä esteenä. Heidänpä juonittelujensa johdosta oli nyt Kaarle Knuutinpoika pakolaisena Suomessa, jonka hän vallasta erottuaan oli läänityksekseen pidättänyt.
Nyt oli kuitenkin Viipurin käskynhaltija ja linnan isäntä, Krister Niilonpoika Vaasa alkanut juonitella häntä vastaan ja saanut Kristoffer-kuninkaan vaatimaan takaisin hänelle luvattuja Turun ja Viipurin linnoja ja koko läänitystä. Äsken »pieneltä baijerilaiselta» saamaansa kirjelmää katseli Kaarle Knuutinpoika nyt vielä kertaalleen ja raju suuttumus näytti kuohuttavan hänen mieltään, mutta sitä hän kuitenkin miehekkäästi hillitsi. Hänen ystävänsä ja sotapäällikkönsä Eerikki Akselinpoika Tott oli kehoittanut häntä viipymättä lähtemään laivastollaan Ruotsiin, vaatimaan kuningasta pysymään lupauksissaan, mutta Kaarle tahtoi ensin neuvotella asiasta ystävänsä Maunu-piispan kanssa ja kuulla hänenkin mielipidettään ennen kuin ryhtyisi vaikuttavimpiin toimenpiteisiin.
— Turhaa ajan viivytystä, kivahteli Eerikki-ritari mittaillen kiihtyneenä permantoa helisevin kannuksin. — Itsehän teit tuosta saksalaisesta kuninkaan ja talutit hänet alttarin ääreen kruunattavaksi ja nyt vielä kuuntelet neuvoja, mitä pitäisi tämän sanansasyöjän kanssa tehdä. Jos olisimme päättävästi katkaisseet herrojen vehkeilyt, olisi kansa tervehtinyt sinua kiitollisuudella kuninkaanaan sen sijaan, että se tervehti Kristoffer-äijää ivalla ja vihalla. Hänen valtansa olisi sinä päivänä ollutta ja mennyttä, kun vain astuisit sitä varten takaisin Ruotsin mantereelle.
— Niin, mutta ei ole vielä aika siihen. Kerran ehkä sekin tulee ja silloin ei auta herrojen vehkeilyt, eikä liioin oma viivyttelynikään. Nyt kuitenkin tahdon ensiksi antaa Kristoffer-kuomalle vakavan muistutuksen ja vaatia viipymättä Krister-enolta Viipurin itselleni. Haluan vain kuulla Maunu-piispalta, mitä vehkeitä hän täällä on punonut minua vastaan.
Kohta saapuikin Maunu-piispa ja sydämellisellä ystävyydellä otti Kaarle tämän ystävänsä ja entisen opettajansa vastaan ja saatteli hänet mukavasti istumaan.