— Miten niin? kysyi vierustoveri, viiltäen aimo lihapalaa lampaanreidestä suuhunsa.
— Oletko muukalainen, joka et tiedä kuninkaan käskyä: kaikki luostarit hävitettämän ja uutta Kristuksen oppia saarnattaman.
— Heh, kyllähän tuon… — laskepas, noviisi, uusi haarikka olutta — mutta eipä siitä täälläkään Turun mustien veljesten majassa ole vielä sen tiukempaa tullut.
— Mutta nyt tulee. Aamulla lähden taivaltamaan uuteen seurakuntaani
Pohjois-Hämeeseen ja toiset seuraavat esimerkkiäni.
— Sinne Lapinkorpeen, virkahti nuori Henricius-veli, vetäen naamansa kureeseen.
— Mielelläni lähden salolaisille saarnaamaan ja parasta olisi sinullekin kun menisit piispalta jotain kappalaisen paikkaa anomaan.
Kalat, lihat ja leivät olivat huvenneet pöydästä. Joku kantoi vielä kuin palan painikkeeksi vasta uunista vedetyn, höyryävän kinkun, ilmoittaen sen erään Turun laivaporvarin emännän viimeiseksi lahjaksi luostarille.
Veljet kävivät kinkun kimppuun ja raatelivat sen tuokiossa suihinsa, jääden katselemaan, eikö vielä joku hyvän emännän lahja ilmestyisi pöytään.
Kun sitä ei kuulunut, nousi Lehtori-Olavi, joka Mikael Karpalaisen jälkeen oli koko ajan ollut luostarin priorina, lukemaan siunauksen. Sitten istuttiin vielä oluthaarikoiden ääreen keskustelua jatkamaan.
Pian tapahtuva veljeskunnan hajaannus ei tuntunut veljistä erikoisen masentavalta. Se oli Pietari-maisterin ansiota, joka oli niin hyvin saanut teroitetuksi mustien veljesten ummehtuneisiin mieliin uuden ajan ja opin vaatimuksia ja vapaammat katsantokannat.