— No, sinä olet matkalle lähdössä, Johannes?
— Niin, tulin vain sanomaan hyvästit ja kiittämään. Mikä paperi sinulla on käsissäsi?
— Kuninkaan kirje, joka määrää taas kirkonomaisuutta kruunulle.
— Hm… Luther vastusti paavin nylkemistä. Nyt vie kuningas ja aatelisto kaikki kirkolta.
— Kuningas näkee sen kai hyväksi, vaikka varojahan mekin tarvitseisimme, että voitaisiin lähettää nuorukaisia Saksaan oppimaan. Emme me vanhat miehet enää paljoa jaksa. Uusia voimia pitäisi kasvattaa valistustyötä tekemään.
Erään pöydän ääressä istui kirjoittelemassa muuan nuorukainen Mikael Agricola, ja tämä kuunteli hartaasti piispan ja Isä-Johanneksen jatkuvaa keskustelua tulevasta ajasta. Hänen kirkkaissa silmissään näyttikin loistavan uuden ajan ruskotus.
Kustaa Vaasa Suomessa.
Juuri äsken Suomeen purjehtinutta Kustaa Vaasan laivuetta keinutteli lounaistuulen maininki Taivassalon lahdessa. Venäläisten yhtämittaiset rajakahakat olivat vihdoinkin kiinnittäneet Kyösti-kuninkaan huomiota ja poikansa, prinssi Juhanan hoputtamana lupautunut vihdoinkin lähtemään Suomeen, jota hän metsäläismaaksi kuvitteli ja pelkäsi, mutta jossain määrin pitikin. Olihan Suomen aatelisissa hänen vankimmat valtansa kannattajat ja ehkäpä kyvykkäimmätkin kuninkaan miehet ja neuvonantajat. Näistä oli viimeksi Antti Niilonpoika pitänyt ryssää kurissa ja kuvaillut Kustaa-kuninkaalle, mitkä mahdollisuudet olisivat sodalla Venäjän tsaaria vastaan. Avuksi joutui hänelle Klaus Horn, Suomen sotaväen päällikkö, ja näin kaikki langat yhteen punoen saatiin vihdoin jo vanhaksi ja väsyneeksi käypä, kunnioitettu, ihailtu ja peljättykin Kustaa-kuningas tänne metsäläisten maahan, joksi hän tapasi rajamaata nimittää.
Nyt oli kuitenkin kova aallokko tehnyt ukon sairaaksi ja äreänä kuin pesästään ajettu karhu, ärjähteli kuningas Klaus Kristerinpojalle:
— Nytkö ollaan Suomen Turussa?