Kuningaskin huohotti palavissaan ja heitti turkisvaippansa huovilleen kannettavaksi, alkaen taas jurnutella valtaneuvoksille tästä rasittavasta matkasta.
Viaisiin oli saatettu sana kuninkaan tulosta ja piispa Agricola oli lähtenyt Mikael Karpalaisen kanssa häntä vastaan. Kuningas unohti taas pahan tuulensa ja reipastui kokonaan ystävällisestä ja kunnioittavasta vastaanotosta.
Talon toimelias emäntä — ylhäistä Ille-sukua — oli varustanut runsaan ruokapöydän ja kursailematta kävi siihen kuningas seurueineen käsiksi.
— No te tahdotte täällä päästä ilmitappeluun ryssän kanssa, virkkoi yhtäkkiä kuningas, tahtoen udella hengenmiesten mieltä valmistettavasta sodasta. — Ennenhän täältä on kuulunut ruikutuksia sotien ja rajakahakoiden surkeudesta.
Tähän vastasi vilkkaasti piispa Agricola:
— Emme me halua sotaa vaikka valitammekin rajakahakoista. Rukoilemme täällä aina rauhan puolesta.
Kuningas kääntyi Klaus Hornin puoleen sanoen tälle:
— Miten tämä sitten on ymmärrettävä? Minullehan olette kertoneet aivan toista.
— Se mitä olen kertonut, pitää paikkansa. Rajarauha on kymmeniä vuosia vähän väliä särkynyt ja mielestämme on viholliselle kerrankin annettava sellainen isku, että pysyy puolellaan. Muuta sotaintoa en luule olevankaan.
— Mutta kansa toivoo rauhaa, kivahti Ericus Härkäpää, Turun koulun rehtori, terävä pappismies.