Ihmeteltävän pian teki Tanu-ukki tällä kertaa päätöksensä. Paikka oli ollut hänelle vuosikymmenet mieluinen ja pikkujärvestä oli aina suurimmat suolakalatynnyrit lähteneet syksyllä Tasaisen taloon. Kauan oli ukko tätä paikkaa pojanpojilleen miettinyt ja niinpä sen luiskahtaminen hänen kynsistään sapettikin ukkoa.
Soudeltiin siinä sukulaisiin ja sielläpä ihastuttiin ukin tulosta.
— Tulitpa parhaiksi… tässä tarvitaankin neuvojasi. Ei tahdo näiden savolaisnaapurien kanssa tulla elämästä mitään. Nokan edestä ne vievät parhaimmat apajat, vaikka itsekullekin on Kyösti-herra alueensa neuvonut.
— Vai vielä se ainainen rähinä jatkuu, jurahti Tanu-vaari. — Aionkin tästä lähteä Kyösti-herran pakinoille.
— On sitten itselläsikin asioita?
— On. Ovat riistäneet näille pojille säästämäni talon paikan.
Tanu-ukki tallustaa Finckelle valituksia tekemään ja jos ei sieltä lähde apua, päättää vaari painella Turkuun asti, toivoen varmasti jonkun avun lähtevän. Miehissä sitä on ukilta pyydetty ja onhan hänellä vielä tallukoissa siksi hyvät jäntereet, että jaksaa taivaltaa yksin tein Turkuunkin.
Fincke ei voi asialle mitään, että on ukin Lahnajärven rantamaineen luvannut Simo Hakkaraiselle.
— Hän on näes parhaita asemiehiäni ja viimetalvisessa rajakahakassa hakkasi yksinään monikymmenisen ryssälauman vaivaisiksi. Siitä otti nimensäkin ja palkinnoksi hänelle se talonpaikka annettiin.
— Mutta kun minä olin säästellyt sitä pojanpojilleni, tiukkasi ukki.